Vähän asiaakin

Eilen keskustelimme töissä monenlaista koira-asiaa. Juttu lähti liikkeelle kollegan ongelmista seuraamisessa...tai hän osannee seurata, mutta koira ei oikein. Tuli sitten pohdittua useammankin koiran, myös allekirjoittaneen, ongelmia ja haasteita. Meidän ongelmahan on ihan yksinkertaisuudessaan järjestelmällisen treenauksen puute, joka johtuu aivan ohjaajasta, eikä koiran vika millään lailla. Helppohan se on pistää koiran syyksi..."ei nouse kunnolla, ei innostu, ei sitä, ei tätä"...Jonkun piston sydämeeni vissiin sain, kun tänään pikkuisen innostuin "treenaamaan".

Ensin metsään, tallasin esineruudun, ja tein lyhyen jäljen. Sitten lenkille. Lenkin jälkeen esineet. Liikaa intoa oli aluksi, juoksi esineeltä toiselta huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Ärähdin, ja alkoipa esineet tulla mullekin asti. Kaikki kolme nousi hyvin, eikä pudottanut kuin yhden esineen kerran matkalla. Jälki meni sitten sinne ja syvälle. Ei se ehkä kuitenkaan sitten ole meidän laji...ihanko tosi :) Liikaa vauhtia, liikaa virtaa. Haussa on kuitenkin vauhtia ihan eri tavalla ja ihmisen etsiminen motivoi tarkempaan työskentelyyn.

Kotiin tultua vaihdoin vielä lukkopannan kaulaan ja otimme omalla pihalla tottista. Eilen kuvailin työkavereille Turrea, että sille pitää olla vähän "bitch", tarpeeksi "kova", niin alkaa tekemisen intoa näkyä. Puhekuplassa pään päällä lukee: "Oih, mamma on tosissaan! Jes!" Lie sama fiilis, kuin tarpeeksi ärhäköitä narttukoiria kohdatessa, sydämenkuvat Turrella silmissä, kun sattuu vähän kovempi luu vastaan... ;)
Ja hyvin se teki.
Kontakti kohdallaan, jäävät liikkeet sujui, luoksetulo, no, siinähän ei koskaan mitään ongelmaa ole ollutkaan. Vähän pyrki edistämään seuraamisessa, mutta kontakti korvasi.

Summa summarum. Voisihan sitä vähän useammin tehdä jotain "järkevää". Sitten jos saisin tuon miespuolisen kaksijalkaisen koulittua, voisivat ehkä joskus mennä johonkin kokeeseenkin. Minusta siihen ei ole... :(

Joskus joutuu alistumaan...